Elämä ja kuolema

Elämä ja kuolema ovat aina läsnä kaikessa,

eikä toinen voisi ilmetä ilman toista.

Silloinkin kun näemme kumman tahansa läsnä vahvana,

niin toinen seuraa silti toisen varjona.

Ne eivät voi olla erillään, koska ovat alusta asti yhteen liitetyt,

käsi kädessä kulkien vuoroin toinen näkyvissä, toinen näkymättömissä.

Ne kumartavat toisilleen, koska tietävät toistensa mahdin.

Elämä kunnioittaa kuolemaa, koska ymmärtää

että näkyvässä muodossaan elämä on rajallinen.

Kuolema kunnioittaa elämää, koska ymmärtää,

että näkyvän elämän muodot heijastavat kuolematonta.

Ja elämä ja kuolema molemmat kunnioittavat sitä,

joka on oppinut tuntemaan heidän molempien salaisuudet,

sillä hän on itsetietoinen eikä voi kuolla.

 

Kun uusi elämä syntyy voimallaan,

silloin kuolema vetäytyy hiljaa näkymättömiin

tai kuin kilpajuoksussa antaa elämälle etumatkaa.

Se antaa elämän rauhassa täyttyä omaan mittaansa,

kasvaa ja kukoistaa ja elää elämänsä,

ja vasta sitten se alkaa kuroa matkaa kiinni.

Sen näemme niin ihmisen elämässä kuin luonnossakin,

että kun uusi elämä syntyy keväällä suurella voimalla,

silloin ei ole syksystä eikä talvesta tietoakaan.

Mutta loppukesästä kun elämänvoima on käytetty,

sato korjattu ja elämän etumatka kurottu umpeen,

kuolema alkaa jo saavuttaa elämää,

joka hiipuu lopulta talven vallan alle.

Talvi voi tulla kerralla tai pikku hiljaa hiipien,

jolloin luonto vain väsyy sinnittelemään.

Mutta lumen alla ei ole koskaan kuolema, vaan - vain lepotila.

 

Näkyvien muotojen vaihtumisen näemme,

mutta näkymättömissä kulkee toinen elämäkulku vahvana

keräten uusia voimia uuteen kasvuun,

ja levon jälkeen valmiina syntymään taas uuteen elämään.

Ja sitten koittaa uusi kevät;

niin tuttuna se tulee taas täyttyvine väreineen ja tuoksuineen,

virtaavine vesineen ja linnunlauluineen;

niin tuttuna mutta silti ennenkokemattomana,

ja niin alkaa taas - uusi ihmeellinen elämä.