Syntymässä siivet sain.

Ei mikään estä lentoain.

Olen vapaa liitämään,

halki taivaan kiitämään.

Siivet kantaa ainiaan,

en väsy milloinkaan,

en taivaalta maata katselemaan

- niin aattelin nuorena haaveissain.

 

Mut tuli eteen todellisuus,

moni este, kiusaus uus.

Kolhin siipeni milloin minnekin,

kun kuljin tuonne, tänne ja sinnekin.

Siis itse rajoitin vapauttain,

maahan kahlehdin sen aina vain.

Niinpä siipirikkona kuljeskellen

etsin ilmaa alle siipien.

 

Huomasin: en omin voimin

päässyt ylös taivaalle, vaikka koetin.

Katselin kaihoten taivaan korkeuksiin:

kunpa ylös sinne taas pääsisin.

Tuntea jälleen hengen vapauden,

katsella maata rakasta metsien järvien.

Mut oli siivet väsyneet,

ei ne mua kantaneet.

 

Niin olin jo toivoni heittää,

ja pääni vain siiven alle peittää.

Mut silloin puhalsi henkäys uus,

kutsuna kaikille kellä oli toivottomuus.

Ei nostanut se mua yksinään,

vaan kutsui mukaansa nousemaan.

Mut miten siipirikkona sen tehdä vois,

kun siivistä kaikki sulatkin on pois.

 

Mutta kun on voimakas kaipaus ja toivo uus,

se antoi voimaa yrittää.

Sanoi sisimpäni: "Tämä on suuri tilaisuus.

Ethän voisi sitä jättää.”

 

Sittenpä oikein ihmeen näin,

kun katselin siipiäin:

alkoi sulat uudet kasvaa

tunsin on niissä jotain vahvaa.

Oli tullut myös ymmärrys uus:

usko, toivo ja rakkaus

ovat ehtona lentoon pääsyyn

ja korkeuksissa pysyttelyyn.

 

Niinpä uudet siivet sain,

kiitollisena taas lennän vain.

Tajusin vaikka siivet vapauden suo,

ne aina myös vastuun tuo

siitä mitä henkeä on alla siipien,

mikä tuo niille nosteen sen.

Pidä huolta että henki on rakkauden,

vain se kantaa läpi aikojen,

kantaa halki taivaiden.