Tuli kevät ja elämä minussa pyrki taas esille.

Hennon vaalean vihreän hunnun alta

katselin elämän ihmeitä,

ja pienillä hiirenkorvillani kuuntelin sen ääniä.

 

Hurmasi keskikesä kauneudellaan,

ja sen kokemukset vahvistivat, ja syvensivät värejäni.

Mutta tuli myös kuumuus, joka yritti kuivattaa minut.

Silloin sanoin sille,

että lehtipukuni värin voit muuttaa,

mutta henkeäni et saa,

sillä kaivan juureni vain syvemmälle.

Niin kumarsin auringon edessä, joustin, mutta - kestin.

 

Aikansa kesätuuli hennosti humistuaan

muuttui lopulta syksyn myrskyksi,

joka yritti taivuttaa minut.

Silloin sanoin sille,

että vain kellastuneet, kuolleet lehteni sinulle annan,

mutta henkeäni et saa.

Niin taivuin tuulessa, joustin, mutta - kestin.

 

Kohta heitteli jo talvi hiljaa pieniä lumisia tähtiään,

vaan yltyipä kerran hyiseksi tuulen tuiverrukseksi,

joka yritti kaataa minut.

Silloin sanoin sille,

että kuivat oksani sinulle annan,

mutta henkeäni et saa.

Niin taivuin lumitaakan alla, joustin, mutta - kestin.

 

Ja kaikesta tästä kiitin,

kun näytit sen mistä pitää kiinni ja mistä päästää irti,

kiitin, sillä hengelläsi vahvistat

ja poistat sen, joka jo kuollutta on.

Ja silloin –

uusi voi taas kasvaa uuden kevään myötä.