Elämännäyttämöllä

 

Elämännäyttämölle katselen kuinka jokainen elää omaa rooliaan,

kuka elämännälkäisenä voimallisesti, kuka hiljaisesti tunnustellen,

- mutta kaikessa siinä itseään etsien ja totuutta kaivaten.

Kuitenkaan ei kenenkään roolia voi ymmärtää kokonaan,

ei ainakaan jos katsomisen kesken esityksen aloittaa,

ja sittenkin monta kertaa joutuu eläytymään ja tuntemaan,

jotta oikein ymmärtää miksi on niin eikä näin.

 

Elämännäyttämöllä voi jonkun mielestä oma rooli olla liian pieni ja mitätön

tai liian iso ja vaativa,

mutta onhan kuitenkin Suuri Ohjaaja valinnut jokaiselle juuri sopivan.

Ja kun oman roolinsa oivaltaa, silloin paikalleen rauhoittuu,

oman kokoiseen elämäänsä asettuu vahvuutta siihen luomaan.

Saattaa puolestaan joku olla tyytyväinen siitä,

ettei elämännäyttämöllä pääroolissa ole ollenkaan,

vaan kulisseissa, - kuiskaajana.

Niinpä elämänäyttämölle katsellessani mietinkin,

että sanotaanko enemmän rakkauden sanoja huutamalla vai juuri - kuiskaamalla.

 

Elämännäyttämöä kuuntelen; kuuluu joskus synkkää yksinpuhelua,

välillä syvällistä vuoropuhelua ja toisinaan vain iloista puheensorinaa,

- mutta joskus myös sitä hiljaisuutta, jossa kukaan ei puhu eikä kukaan kuuntele.

Mutta kun Hiljaisuuden ääni puhuu, sitä ei voi olla kuuntelematta.

 

Elämännäyttämöllä myös ihailen, - ihailen ja ihmettelen elämää,

sen vastakohtia, erilaisuutta ja samanlaisuutta, hyvää ja pahaa,

rumaa ja kaunista, jotka kaikki lopulta sulautuvat toisiinsa,

ollen toistensa osia;

ihailen ja ihmettelen kaiken tarkoituksenmukaisuutta;

ihmettelen elämää ja sen kykyä opettaa,

ja ihmettelen ihmistä joka kehittyy ja samalla elämännäyttämöä kehittää.

 

Omalta pieneltä aitiopaikaltani elämännäyttämölle katson ja koen elämää,

mutta olen myös katsottavana ja kokemuksen antajana.

Kaikki siinä edessäni ja itse siinä kaiken keskellä,

sitä katson mutta niin pienen osan vain näen,

ja joskus luulen koko totuudeksi sitä mikä vain omalta paikaltani näkyy.

Mutta kuitenkin katsojana tai katsottavana aitous synnyttää sen

mikä koskettaa, niin ilon kuin surunkin kyyneleet.

 

Elämännäyttämöllä aina en tiedä onko näytelmä komediaa vai tragediaa,

vai sisältyvätkö ne molemmat kaikkeen elämässä;

ovatko ne vain saman asian eri puolia

vai riippuuko se siitä kenelle asiat tapahtuvat?

Vai onko niin että elämä on läheltä katsottuna, tunteitten hallitessa, traagista,

mutta kauempaa nähtynä, tunteiden herrana ollen, koomista?

 

Ei mene elämännäyttämöllä myöskään kaikki aina käsikirjoituksen mukaan,

joku kiirehtii, joku on myöhässä, joku tajunnassaan muualla muuten vain,

vuorosanatkin saattavat unohtua, roolit vaihtua eikä äänikään kuulu.

Mutta onko se tragediaa, kun epäonnistuu?

Ei, sillä on se vain muistutus siitä, ettei kukaan osaa ottaa kaikkea huomioon.

Ja niin Elämä menee taas eteenpäin kuljettaen uuteen tilanteeseen,

uuteen yritykseen.

Elämänäyttämöllä kuvat kulkevat, aikakaudet muuttuvat,

vaihtuvat roolit ja näyttelijät,

mutta silti tärkeintä on että juoni kantaa ja kerroksittain syvenee.

Jokainen omassa roolissaan tässä hetkessä eläen,

kuitenkin kantaen entistä mukanaan ja samassa jo - tulevaisuutta luoden.

Eilen mies, tänään nainen, - entä huomenna?

Vain ihminen itseään etsien ja itsensä löytäen.

Yksin ja yhdessä kaikesta luopuen ja kaiken saaden.

 

Aina myös joku elämännäyttämöltä poistuu,

vaan ei hän lähde kokonaan, sillä eihän se ole mahdollistakaan,

koska näyttämönä on koko maailma, koko elämä, näkyvä ja näkymätön.

Häntä jota emme näe siirtyy vain kulisseihin, lavan taakse,

vuoroaan odottamaan astuakseen taas uudelle näyttämölle, uuteen rooliin,

ja - uusin voimin.