perjantai, 6. tammikuu 2017

Runo: Anna minulle minun jokapäiväinen ihmiseni, ystäväni

Jokainen päivä tuo eteen ihmisen, jokapäiväisen ihmiseni, ystäväni

usein edes tietämättäni, pyytämättäni.

Jokainen päivä tuo juuri hänet jota tarvitsen,

ja joka tarvitsee minua juuri sinä päivänä.

Jokainen päivä tuo hänet,

niin kuin se tuo sen jokapäiväisen leivänkin.

Usein siksi, että se jokapäiväinen ihmiseni

on myös se jokapäiväinen leipäni.

Aina en kuitenkaan tunnista sitä jokapäiväistä ihmistäni,

ystävääni, karmaani, en jokapäiväistä opettajaani.

 

Siinäpä oppimisen paikka, huomata jokapäiväinen ihmiseni, ystäväni.

Huomata ihminen ihmisessä,

huomata se myös siinä ihmisessä,

joka ei huomaa minua

ja jota en huomaa itse.

 

Mistä tunnen jokapäiväisen ihmiseni, ystäväni?

Ei tarvitse mennä meren rantaan, ei tunturiin sitä selvittämään.

Tunnen hänet siitä,

että hän on se joka ymmärtää;

tunnen hänet myös siitä,

että hän on se joka ei ymmärrä,

mutta joka saa minut ymmärtämään.

Hän on se joka sanoo ystävän sanan, tekee ystävän teon;

mutta myös se joka ei sitä sano, joka ei niitä tekoja tee.

Mutta silti kaikessa siinä hän on ihminen, jota tarvitsen.

Hän on se jonka avulla kasvan,

yhdessä kasvamme.

 

Jos odotan että jokapäiväinen ihmiseni olisi samanlainen joka päivä,

silloin erehdyn, koska ei hän ole sama enkä minäkään ole sama joka päivä.

Eikä jokapäiväinen ihmiseni ole tietty, sama ihminen.

Hän voi olla kuka tahansa, joka pysähtyy kohdallani.

Hän on myös se, joka ei pysähdy eikä edes näe minua.

Hän voi olla kuka tahansa, joka vastaan tulee.

Hän on se, jonka merkityksen ymmärrän hänen läsnäollessaan,

mutta usein myös se,

jonka merkityksen ymmärrän vasta hänen mentyään.

 

Mutta Elämä tuo kuitenkin hänet,

jokapäiväisen ihmiseni, jokapäiväisen peilini,

nähdäksemme syvemmälle toistemme sisimpään,

nähdäksemme sen, jota emme yksin näe.

Joka päivä voin nähdä hänessä oman ihmisyyteni tilan.

Elämä tuo hänet ohikiitävässä hetkessä,

kuin pienessä vilkaisussa peiliin,

siinä hetkessä jossa olemme vain ihmisiä toisillemme.

Ihminen kohtaamassa ihmistä.

 

Ilman jokapäiväistä ihmistäni, ystävääni, elämä olisi tylsempää,

ilman häntä ikävämpää, köyhempää.

Ilman häntä se olisi vailla kosketuspintaa,

jolla tuntee olevansa ihminen ihmiselle, ystävä ystävälle,

saamassa ja antamassa jotain toiselle.

 

Ihminen, ystävä on elämän rikkaus ja lahja.

Jos Elämältä jotain voi pyytää,

voiko kauniimpaa pyytää kuin sen

- jokapäiväisen ystävän, ihmisen.

 

perjantai, 2. joulukuu 2016

Runo: Taekasana

Taekasana

Outko kyllästynnä tinkoomaan millon mistäe joutavasta,

millon siitä, millon tästä asijasta,

ja haluvaesit suaha mokomat riiat loppumaa

ja mieles jo tyyntymää?

Mutta millee sanalla nuo lopettaes?

Ja toesellekkii jottae elämästä opettaes.

Mikäpä tuo olis niin makkee viimene sana,

johon ei toenen ennee keksis sanottavata?

 

Jopa tul mieleen monta ovelata sannoo,

joesta loppui lopuks seuroes vuan se, että kohta jo toenennii kostoo vannoo.

Ja ku toenennii tuas aekasa rätnee

niin suattaa löötee vielä paremman sanankiäntee.

Ja tuas vuan jatkus keljuilu moenen,

ku on jo puolustamassa ihteesäki toenen.

 

Vuan sittenpä tul mielee keeno, jolla ussein suap viimesen sanan sanottuva,

johon ee toenenkaa riiellessään oo osannu ollenkaa varrautuva.

Sen sanan ossoo lausuva jokkaene,

jos vuan hyvvee tahtoo löötyy ies hippune.

Ja mittee sitä ies riitelöökää ku ohan se toenen niin mukava immeine.

Vuan on siinä sanassa niin paljon voemoo,

että voep se muuttoo mualimoo ja antoo uutta toevoo.

 

No pitäskö tuo taekasana jo sannoo

ennen ku tätä tässä liian pitkää pyörittellöö.

Niin että suattaa siinä toenen tulla ihan onnelliseks,

ku kesken riian yhen äkin sannookii: anteeks.

 

Oha se vuan semmone sana se anteeks,

jolla voep toesen ilmeennii muuttoo lupsakkaa iloseks.

Ku pyytää anteeks, eekä ruppee ennee tinkoomaa,

eepä siinä toenenkaa kehtoo ennee pistee vastaa.

Sehän se kasvattaa immeisenä,

naesena ja miehenä,

ku ossoo olla myös viärässä,

ku se rakkaas ja tottuus on yksinkertane eekä oo sanojen miärässä.

perjantai, 2. joulukuu 2016

Runo: Elämä ja kuolema

Elämä ja kuolema

Elämä ja kuolema ovat aina läsnä kaikessa,

eikä toinen voisi ilmetä ilman toista.

Silloinkin kun näemme kumman tahansa läsnä vahvana,

niin toinen seuraa silti toisen varjona.

Ne eivät voi olla erillään, koska ovat alusta asti yhteen liitetyt,

käsi kädessä kulkien vuoroin toinen näkyvissä, toinen näkymättömissä.

Ne kumartavat toisilleen, koska tietävät toistensa mahdin.

Elämä kunnioittaa kuolemaa, koska ymmärtää

että näkyvässä muodossaan elämä on rajallinen.

Kuolema kunnioittaa elämää, koska ymmärtää,

että näkyvän elämän muodot heijastavat kuolematonta.

Ja elämä ja kuolema molemmat kunnioittavat sitä,

joka on oppinut tuntemaan heidän molempien salaisuudet,

sillä hän on itsetietoinen eikä voi kuolla.


 

Kun uusi elämä syntyy voimallaan,

silloin kuolema vetäytyy hiljaa näkymättömiin

tai kuin kilpajuoksussa antaa elämälle etumatkaa.

Se antaa elämän rauhassa täyttyä omaan mittaansa,

kasvaa ja kukoistaa ja elää elämänsä,

ja vasta sitten se alkaa kuroa matkaa kiinni.

Sen näemme niin ihmisen elämässä kuin luonnossakin,

että kun uusi elämä syntyy keväällä suurella voimalla,

silloin ei ole syksystä eikä talvesta tietoakaan.

Mutta loppukesästä kun elämänvoima on käytetty,

sato korjattu ja elämän etumatka kurottu umpeen,

kuolema alkaa jo saavuttaa elämää,

joka hiipuu lopulta talven vallan alle.

Talvi voi tulla kerralla tai pikku hiljaa hiipien,

jolloin luonto vain väsyy sinnittelemään.

Mutta lumen alla ei ole koskaan kuolema, vaan - vain lepotila.


 

Näkyvien muotojen vaihtumisen näemme,

mutta näkymättömissä kulkee toinen elämäkulku vahvana

keräten uusia voimia uuteen kasvuun,

ja levon jälkeen valmiina syntymään taas uuteen elämään.

Ja sitten koittaa uusi kevät;

niin tuttuna se tulee taas täyttyvine väreineen ja tuoksuineen,

virtaavine vesineen ja linnunlauluineen;

niin tuttuna mutta silti ennenkokemattomana,

ja niin alkaa taas - uusi ihmeellinen elämä.


 

torstai, 24. marraskuu 2016

Runo: Elämännäyttämöllä

Elämännäyttämöllä

 

Elämännäyttämölle katselen kuinka jokainen elää omaa rooliaan,

kuka elämännälkäisenä voimallisesti, kuka hiljaisesti tunnustellen,

- mutta kaikessa siinä itseään etsien ja totuutta kaivaten.

Kuitenkaan ei kenenkään roolia voi ymmärtää kokonaan,

ei ainakaan jos katsomisen kesken esityksen aloittaa,

ja sittenkin monta kertaa joutuu eläytymään ja tuntemaan,

jotta oikein ymmärtää miksi on niin eikä näin.

 

Elämännäyttämöllä voi jonkun mielestä oma rooli olla liian pieni ja mitätön

tai liian iso ja vaativa,

mutta onhan kuitenkin Suuri Ohjaaja valinnut jokaiselle juuri sopivan.

Ja kun oman roolinsa oivaltaa, silloin paikalleen rauhoittuu,

oman kokoiseen elämäänsä asettuu vahvuutta siihen luomaan.

Saattaa puolestaan joku olla tyytyväinen siitä,

ettei elämännäyttämöllä pääroolissa ole ollenkaan,

vaan kulisseissa, - kuiskaajana.

Niinpä elämänäyttämölle katsellessani mietinkin,

että sanotaanko enemmän rakkauden sanoja huutamalla vai juuri - kuiskaamalla.

 

Elämännäyttämöä kuuntelen; kuuluu joskus synkkää yksinpuhelua,

välillä syvällistä vuoropuhelua ja toisinaan vain iloista puheensorinaa,

- mutta joskus myös sitä hiljaisuutta, jossa kukaan ei puhu eikä kukaan kuuntele.

Mutta kun Hiljaisuuden ääni puhuu, sitä ei voi olla kuuntelematta.

 

Elämännäyttämöllä myös ihailen, - ihailen ja ihmettelen elämää,

sen vastakohtia, erilaisuutta ja samanlaisuutta, hyvää ja pahaa,

rumaa ja kaunista, jotka kaikki lopulta sulautuvat toisiinsa,

ollen toistensa osia;

ihailen ja ihmettelen kaiken tarkoituksenmukaisuutta;

ihmettelen elämää ja sen kykyä opettaa,

ja ihmettelen ihmistä joka kehittyy ja samalla elämännäyttämöä kehittää.

 

Omalta pieneltä aitiopaikaltani elämännäyttämölle katson ja koen elämää,

mutta olen myös katsottavana ja kokemuksen antajana.

Kaikki siinä edessäni ja itse siinä kaiken keskellä,

sitä katson mutta niin pienen osan vain näen,

ja joskus luulen koko totuudeksi sitä mikä vain omalta paikaltani näkyy.

Mutta kuitenkin katsojana tai katsottavana aitous synnyttää sen

mikä koskettaa, niin ilon kuin surunkin kyyneleet.

 

Elämännäyttämöllä aina en tiedä onko näytelmä komediaa vai tragediaa,

vai sisältyvätkö ne molemmat kaikkeen elämässä;

ovatko ne vain saman asian eri puolia

vai riippuuko se siitä kenelle asiat tapahtuvat?

Vai onko niin että elämä on läheltä katsottuna, tunteitten hallitessa, traagista,

mutta kauempaa nähtynä, tunteiden herrana ollen, koomista?

 

Ei mene elämännäyttämöllä myöskään kaikki aina käsikirjoituksen mukaan,

joku kiirehtii, joku on myöhässä, joku tajunnassaan muualla muuten vain,

vuorosanatkin saattavat unohtua, roolit vaihtua eikä äänikään kuulu.

Mutta onko se tragediaa, kun epäonnistuu?

Ei, sillä on se vain muistutus siitä, ettei kukaan osaa ottaa kaikkea huomioon.

Ja niin Elämä menee taas eteenpäin kuljettaen uuteen tilanteeseen,

uuteen yritykseen.

Elämänäyttämöllä kuvat kulkevat, aikakaudet muuttuvat,

vaihtuvat roolit ja näyttelijät,

mutta silti tärkeintä on että juoni kantaa ja kerroksittain syvenee.

Jokainen omassa roolissaan tässä hetkessä eläen,

kuitenkin kantaen entistä mukanaan ja samassa jo - tulevaisuutta luoden.

Eilen mies, tänään nainen, - entä huomenna?

Vain ihminen itseään etsien ja itsensä löytäen.

Yksin ja yhdessä kaikesta luopuen ja kaiken saaden.

 

Aina myös joku elämännäyttämöltä poistuu,

vaan ei hän lähde kokonaan, sillä eihän se ole mahdollistakaan,

koska näyttämönä on koko maailma, koko elämä, näkyvä ja näkymätön.

Häntä jota emme näe siirtyy vain kulisseihin, lavan taakse,

vuoroaan odottamaan astuakseen taas uudelle näyttämölle, uuteen rooliin,

ja - uusin voimin. 

torstai, 24. marraskuu 2016

Runo: Siivet sain

 

Syntymässä siivet sain.

Ei mikään estä lentoain.

Olen vapaa liitämään,

halki taivaan kiitämään.

Siivet kantaa ainiaan,

en väsy milloinkaan,

en taivaalta maata katselemaan

- niin aattelin nuorena haaveissain.

 

Mut tuli eteen todellisuus,

moni este, kiusaus uus.

Kolhin siipeni milloin minnekin,

kun kuljin tuonne, tänne ja sinnekin.

Siis itse rajoitin vapauttain,

maahan kahlehdin sen aina vain.

Niinpä siipirikkona kuljeskellen

etsin ilmaa alle siipien.

 

Huomasin: en omin voimin

päässyt ylös taivaalle, vaikka koetin.

Katselin kaihoten taivaan korkeuksiin:

kunpa ylös sinne taas pääsisin.

Tuntea jälleen hengen vapauden,

katsella maata rakasta metsien järvien.

Mut oli siivet väsyneet,

ei ne mua kantaneet.

 

Niin olin jo toivoni heittää,

ja pääni vain siiven alle peittää.

Mut silloin puhalsi henkäys uus,

kutsuna kaikille kellä oli toivottomuus.

Ei nostanut se mua yksinään,

vaan kutsui mukaansa nousemaan.

Mut miten siipirikkona sen tehdä vois,

kun siivistä kaikki sulatkin on pois.

 

Mutta kun on voimakas kaipaus ja toivo uus,

se antoi voimaa yrittää.

Sanoi sisimpäni: "Tämä on suuri tilaisuus.

Ethän voisi sitä jättää.”

 

Sittenpä oikein ihmeen näin,

kun katselin siipiäin:

alkoi sulat uudet kasvaa

tunsin on niissä jotain vahvaa.

Oli tullut myös ymmärrys uus:

usko, toivo ja rakkaus

ovat ehtona lentoon pääsyyn

ja korkeuksissa pysyttelyyn.

 

Niinpä uudet siivet sain,

kiitollisena taas lennän vain.

Tajusin vaikka siivet vapauden suo,

ne aina myös vastuun tuo

siitä mitä henkeä on alla siipien,

mikä tuo niille nosteen sen.

Pidä huolta että henki on rakkauden,

vain se kantaa läpi aikojen,

kantaa halki taivaiden.

 

 

  • Viimeisimmät artikkelit

  • Blogi-arkisto

  • Tunnistepilvi / aakkosellinen lista

  • Linkkilista